Millaista on toimia ihmisyhteisöjen parissa yhteisövalmentajana? Jani Takkunen työskentelee Epilepsialiitolla juurikin sellaisena. Työ on moninaista ja sopivan haastavaa. Kysyimme Janilta muutaman kysymyksen liittyen yhteisöllisyyteen.
Kuka olet, mitä teet, milloin aloitit toiminnassasi?
Olen Jani Takkunen ja toimin Epilepsialiitossa yhteisövalmentajana. Aloitin työt Epilepsialiitossa vuonna 2018. Työnkuvaani kuuluu paikallisten yhdistysten kanssa tehtävä työ sekä neuvonta-, ohjaus- ja kurssityö. Erityisvastuualueena minulla on Epilepsialiitossa nuorten kanssa tehtävä työ. Lisäksi toimenkuvaan kuuluvat monenlaiset muut järjestöalan työtehtävät kuten tilaisuuksien pitäminen, koulutus- ja toimistotyöt jne.
Millaista on toimia yhteisövalmentajana?
Pidän yhteisövalmentajan työstä todella paljon. Minun aikaisempi työkokemus nuorisotyön ja vammaistyön puolelta ikään kuin täydentyy tässä työssä. Saan kohdata työssäni lisäksi erilaisia ihmisiä ja koen että minulla on paljon annettavaa.
Miten näet yhteisöllisyyden?
Sanoisin että yhteisöllisyys on nykyajan maailmassa erittäin hyvä kysymys. Kun pohtii mistä yhteisöllisyys syntyy, tulee mieleen ihmisten perustarpeet. Niistä minusta ehkä tarkeimpinä ovat tarpeet tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi. Yhteenkuulumisen tunne syntyy silloin kun kokee olevansa tärkeä ja omalla tekemisellä ja olemisella on joku merkitys yhteisölle.
Mitä yhteisövalmentajan näkökulmasta katsottuna yhteisö antaa yksilölle?
Yhteisö voi antaa yhteisölle mahdollisuuden voimaantua sosiaalisesti toisistaan. Toisaalta yhteisö voi myös sulkeutua muutaman harvan joukoksi jonne on vaikea päästä sisälle.
Kohtaatko työssäsi haasteita, minkälaisia? Onko yhteisöllisyydessä ja yhteisöön kuulumisessa asioita, joita pitää vielä kehittää?
Yhteisöllisyyden edistämisessä tärkeintä mitä voi tehdä on mahdollistaa toisten osallistuminen. Jos haluamme lisätä yhteisöllisyyttä meidän tulisi miettiä millä eri tavoilla voimme lisätä osallisuutta. Jos todella haluamme lisätä osallisuutta, meidän tulee kyetä asettumaan toisen vierelle. Ehkä jopa toisen taakse. Tarkoitan tällä sitä, että vahva asiantuntijuus ja osaaminen sekä se että usein nautimme itse niiden mukanaan tuomasta näennäisestä oman arvon tunteesta, voi joissain tapauksissa estää osallistumisen.
Kuka haluaisikaan osallistua, jos heti aluksi kokee, että enhän minä voi tänne tuoda mitään? Jos täällä kaikki osaa jo niin paljon mitä annettavaa minulla on? Osallistumisen ja osallisuuden kynnys pitäisi laskea niin alas, että mukaan on helpompi tulla. Osallisuuden parissa työskennellessä itsestään pitäisi tuoda esille se, että: "hei, olen ihan samanlainen pulliainen kuin sinäkin ja nämä asiat eivät oikeasti ole mitään avaruustiedettä." Tärkeintä on, että tehdään yhdessä hyvällä meiningillä ja voimme jokainen oppia joka päivä jotain uutta, niin kuin minäkin opin. Esimerkiksi minulla on huonompi lähimuisti kuin monella epilepsiaa sairastavalla. Tuon tuosta joku muistuttaa minua jostain asiasta tai joudun kysymään neuvoa!
Entä ihmiset, joilla on iso kynnys osallistua toimintaan tai he eivät siihen fyysisesti kykene? Millaista tukea yhteisö voi heille antaa?
Epilepsia on sairaus, joka voi joskus aiheuttaa mm. kognitiivisia haittoja. Tällöin pitäisi koittaa yhdessä nähdä niitä alueita, joista henkilöiltä löytyy vahvuuksia. Esimerkiksi toisen huomioiminen, läsnäolo, kuuntelu ja toisesta välittäminen ovat suurimpia voimia meidän ihmisten maailmassa. Niiden toteuttaminen ei vaadi kognitiota vaan kykyä olla läsnä toiselle. On tärkeää oppia, että samassa veneessä ollaan. Jokainen vähän jollain tavalla rempallaan.
Tässä yhteydessä täytyisi nimenomaan arvottaa toimintaa ja tekemistä mielestäni eri tavalla kuin yleensä tehdään. Toki toisella puolella meillä on isona haasteena saada myös osaavaa porukkaa hallinnollisiin ja johdollisiin tehtäviin. Niihinkin tehtäviin on sitten omat asiat, jotka tekijöitä motivoi.
Kerro joku antoisa muisto työrupeamasi ajalta!
Viimeksi kansainvälisenä epilepsiapäivänä sain viettää kokonaisen päivän ihanien ja kokeneiden yhdistysleidien kanssa Kokkolassa. Minulle jäi siitä niin lämpimät muistot että lämmittää sydäntäni nyt juuri ja varmasti koko elämäni loppuun asti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti