Sairaus auttoi löytämään unelma-ammatin

Moi ihanat lukijat!

Olen Anna-Lotta Maalo, 25 -vuotias Jyväskyläläinen, toiselta nimeltäni Ansku, jolla minut tunnetaan epilepsiayhteisössä paremmin. Varmaan jokainen nuori joskus miettii, mikä minusta tulee isona. Niin minäkin tein. 

Vuoden 2018 lopulla olin henkisesti huonossa jamassa ja mietin, mitä minä oikein teen elämälläni. Lähdin opiskelemaan vuoden 2019 alussa yhteisöpedagogiksi Humanistiseen ammattikorkeakouluun. Opiskelin silloin avoimessa  ammattikorkeakoulussa ja kesäkuussa 2019 kävin valintakokeissa. Sain opiskelupaikan Jyväskylästä, jonne sitten syksyllä muutin Janakkalasta, josta olen kotoisin. Valitsin alan, sillä olin ollut Epilepsialiitolla töissä Paikka Auki – hankkeessa. Näin miten järjestö toimii ja minua kiinnosti järjestöala. Rohkeutta hakea kouluun sain myös ihanalta yhteisövalmentajalta Janilta.  Muutenkin olen ollut 8 vuotta Epilepsialiiton ja -yhdistyksen toiminnassa mukana erilaisissa tehtävissä. Vertaisohjaajana, feissarina sekä yhdistyksen hallituksen jäsenenä. Olen löytänyt Epilepsiayhteisöstä toisen perheeni.

Lähdin opiskelemaan siis yhteisöpedagogiksi – Järjestö – ja nuorisoalan ammattikorkeakoulututkintoa. Yhteisöpedagogi on nuoriso- ja järjestötyön ammattikorkeatutkinto ja yhteisöpedagogit työskentelevät eri ammateissa asiantuntijoista nuorisotyöntekijöihin!

Tämä ala kiinnosti monestakin syystä. Ensinnäkin järjestötyö, Epilepsialiiton toiminta innoitti minua lähtemään opiskelemaan uutta alaa. Toiseksi rakastan nuoria.
Kurssityö on vienyt minut mukanaan. Nautin, kun voin kuunnella nuorten tarinoita ja innoittaa heitä. Kolmanneksi juuri tämä ala on minun unelmani.  Minun ensimmäinen vuoteni ammattikorkeakoulussa alkoi erikoisesti, kun Nuoriso- ja kulttuuriministeriö pyysi Humanistista ammattikorkeakoulua toteuttamaan kyselyn liittyen VANUPO-hankkeeseen(valtakunnallinen nuorisotyön ja -politiikan ohjelma), joten pääsimme suoraan yhteisöpedagogin työn ytimeen. Se oli kaikille ensimmäisen vuoden opiskelijoille näytön paikka. Muuten olemme koulussa käyneet tutustumassa eri järjestöjen ja yrityksien toimintaan, kirjoittaneet paljon esseitä ja käyttäneet luovuuttamme.

Opiskelu ammattikorkeassa on mahtavaa! Raskasta aika ajoin, mutta en vaihtaisi sekuntiakaan pois! Parasta opiskelussa on muut opiskelijat, he innoittavat ja auttavat tarvittaessa. En voisi kuvailla parempaa porukkaa, jonka kanssa opiskella. Olen löytänyt mahtavia ystäviä!Jo 16- vuotiaana olisin halunnut lähteä opiskelemaan nuorisoalaa, mutta silloin isä ei ollut vielä valmis luopumaan minusta, koulu sijaitsi kauempana ja minun olisi pitänyt muuttaa kotoa pois. Hän taisi pelätä sitä, että saan epilepsiakohtauksen. Hän oli oikeassa. 

Epilepsiakohtaukseni palasivat seitsemän vuoden jälkeen ja nyt olen kamppaillut pelkojen ja ahdistuksen kanssa.  Epilepsia on paras asia mitä minulle on tapahtunut, mutta myös pahin pelkoni.  Saan tajuttomuuskouristuskohtauksia ja ne eivät mene ohi itsestään. Yksin asuminen siis hieman pelottaa 250 kilometrin päässä vanhemmista, mutta onneksi ystävät on keksitty!

Epilepsialla on rooli opiskeluissani, se ei kuitenkaan ole estänyt sitä mitenkään. Olen saanut epilepsian takia lisäaikaa tentteihin ja päässyt kertomaan epilepsiasta muille opiskelijoille. Lisäksi olen kertonut Epilepsialiiton toiminnasta. On tärkeää muistaa myös meidät erityisnuoret!

Vinkki ihanille nuorille, jotka miettivät koulutusta:

Jos nautit jostain, tee siitä ammatti! Hae kouluun, mikä kiinnostaa ja epilepsia ei ole este! Kaikki on mahdollista, kunhan vain uskoo itseensä!

Ihanaa ja aurinkoista kesää!

Ansku